Äiti

Sanassa äiti taitaa olla enemmän voimaa kuin yhdessäkään toisessa. Siihen sekoittuu niin rakkaus kuin raivokin. Se säteilee rauhoittavaa voimaa, päättäväisyyttä ja tällä hetkellä myös huimasti ikävää. Äiti on se karhuemo, jonka tiedän milloin tahansa nousevan aivan ketä tahansa vastaa, jos kokee minut, tai siskoni uhatuksi. En usko että tässä maailmassa olisi yhtäkään ihmistä, jolle äitini ei uskaltaisi haistatella, kun meistä muksuista on kyse. Äidistäni löytyy määrätietoisuutta, hän tietää mitä haluaa ja osaa myös johdatella pikku hiljaa aikuistuvan tyttärensä tietoisuuden polulle. Kunnioittava pelko on myös osana tätä mystistä suhdetta, joka sitoo minut ja äitini yhteen.

Muistoihin ovat kääriytyneet niin yhdestä jalasta sänkyyn kanto, kun keskellä yötä olin päättänyt siskoni kanssa pistää leikkihetket pystyyn, ja kun karhuherra Paddingtonin juliste repesi osiin äidin raivon alla. Ironisesti ”pidä huolta tästä nallesta”-teksti leijaili palasina lattialle. Monet kerrat tuli paljain jaloin juostua täyttä vauhtia yläkertaan, äidin huutojen saattelemana.

Sähköttä elelin viikon verran murrosiän portailla, kun tv:n katsomisesta kehkeytyi ongelma. Taskulampun valossa vaatteitani kaivellessa taisin jotain oppiakin, nykyään kun en tv:tä pahemmin katso. Toisaalta nyt tv:n paikan on ottanut kultainen kannettava tietokoneeni.

Sitten muistan ne itkut. Kun vierailin naapurin Pekko-kissan tykönä ja äidin silmissä oli vilissyt kauhu kuvat pienestä tytöstä naapurin järvessä. Kun lukeminen ei tullutkaan niin luonnostaan, kuin olin aluksi kuvitellut. Kun lähtö Amerikkaan läheni.

Äiti antoi voimaa joka tilanteessa, turvallinen tuoksu valtasi mielen takaraivoa myöten. Pienenä tukea sai äidin poissa ollessakin pehmolelu possusta, johon äidin unituoksu oli säilötetty.

Vaikka äiti huutaa, raivoaa ja riehuu, enemmän kuitenkin tukee, nauraa ja rakastaa.

Välillä sitä uskottelee itselleen, kuinka tietämätön äiti onkaan lapsensa elämästä, mutta jotenkin se vain on niin, että kaiken se tuntuu tietävän sittenkin. Jokaisen pienenkin tunteen aistii, ja Texasin maastossa jos äitiä tarvitsen, ei tarvitse edes kutsua kun jo tulee tekstiviestiä, kuin ajatuksen voimalla. Kai se on sitä ”samaa lihaa, samaa verta” –logiikkaa.

Äidissä yhdistyy kaikki; lastenhoitaja, kokki, sairaanhoitaja, terapeutti, oppilaan ohjaaja, poliisi, paras kaveri.

Ilman äitiä en varmasti tietäisi juurikaan mitään tietokoneista, ruuan laitosta, pesukoneista tai elämästä noin yleensäkään. Monet kerrat on tullut perehdyttyä kuivausrummun sisäosiin, kun se korjaaja nyt on ihan turha, osataanhan me itsekin!

Pitemmän päälle uskallan uskoa, ettei täältä montaa asiaa löydy, mitä äiti ei osaa. Ja mitä äiti ei osaa, sitä ei tarvitsekaan osata.

Rakkauden osoitus omalle äidille näin yllättäen siitä syystä, että noin viikko sitten koulussamme eräs poika yritti päästä hengestään, hyppäämällä toisesta kerroksesta. Poika estettiin, mutta mikä itseni pysäytti, oli se kun kuulin, että pojan oma äiti oli alhaalla ollut ja tukemisen sijaan antanut poliiseille seuraavan laiset ohjeet:

”Antakaa sen hypätä!”

Pisti miettimään kunnolla oman äidin merkitystä.

Tämä teksti vaikka sitten joululahjaksi äidilleni, joka on ihan paras!

Rakastan!

Kaikki muistaa rakastaa niitä äitejään kanssa!