Lähteä ja tulla takaisin.

When all you see ahead is unknown. 

Nyt on kerrankin Sara sanaton. Täydellisesti. En nyt tiedä mitä muuta tässä voisi sanoa, kuin että huomenna sitä mennään eikä paluuta näy! Matkalaukku tönöttää tuossa edessä puolityhjänä, mikä on hyvä. Pari lastia pyykkiä, yksi täytettävä muistitikku kaverille ja yleistä panikointia, sitten uskon voivani mennä nukkumaan. Tai ainakin yrittää moista. Huomenna puoli kymmenen lähdetään seikkailemaan vielä apteekkiin ja kauppaan ostamaan karkkia, sitten suunnaksi Helsinki-Vantaan lentokenttä. Kahden jäljestä lähtee kone kohti Chicagoa ja niin edelleen.. Joskus kymmenen aikaan illalla (Texasin aikaa) olisin Dallasin maastossa etsimässä omaa host perhettä.. Eli joku kuuden aikoihin aamuyöllä suomen aikaa. Siitä se sitten lähtee..

Tässä kohtaa en nyt kyllä keksi mitään sanottavaa.. Äsken itketti, nyt on vain haikea olo. Tänään on sanottu liikaa hyvästejä mun makuun. Vaikkei nämä edes oo mitkään hyväiset!! Vähän pitkäaikaisemmat ’nähdään taas’ -toivotukset vaan.

Kaverit on antanut kaikkia kivoja juttuja muistoksi itsestään ja se on kiva musta! Yksi kultanen muksu meni ja unohti sormuksensa mulle, enkä ole siitä tippaakaan pahoillani. Sormus roikkuu nyt kaulassa muistona siitäkin rakkaasta. Muutenkin kaverien antamat korut ripustettu kaulaan ja käsiin ja naapurien ampuma skumppapullon korkkikin on tallessa! Naapuri käski laittaa talteen ja viedä amerikkaan pöydälle koristeeksi, muistoksi hienoista läksiäisistä, jotka iskä oli naapurien kanssa järkännyt! Ei meitä siellä kuin 6 ollut, mutta mukavaa oli. Mutta jep, en mä enää mitään jaksa keksiä, seuraava postaus tulee sitten lätäkön toiselta puolen, Texasin osavaltiosta! Pitäkäähän lippu korkealla suomalaiset, mä meen sivistämään noita jenkkiläisiä, että kyllä se Suomi vie voiton;)