are you always gonna be there when I grow up, are you?

Cross your heart?

Kiitos Seppäseni muokkauksesta♥

Nyt seuraa kauhea angstipostaus, joten be aware.
Olin nyt viikon rippileirillä isosena ja siellä ikävästi kaikki padot murtuu ja alkaa ajattelemaan. Siellä ei sitä ehdi harrastaa paljoakaan, mutta kun pääsee kotiin ajattelee sitten ihan liikaa. Ja sitten tulee vaan paha mieli.

Pääsin kotiin ja nuorin katti juoksi jalkoihin kovin huutaen. Sillä oli tainnut olla vähän ikävä mua, tai niin mä ainakin tykkään uskoa. Siinä sitten tajusin kuinka paljon olin poikia kaivannut kun olin poissa ollut. Meillä kun siis on 3 kollia, jos ei joku tiennyt. Ja kun kerran ikävä kaivertaa jo viikon varrella, millainen ikävä siitä syntyy kun ei niitä näe vuoteen? Pahin pelkoni on, että jo vanha herra Hector joudutaan lopettamaan sillä välin kun olen poissa. Se tunne, jos en saa sanoa sille hyvästi. Ja kyllä, minä itken tässä nyt kissaa. Eläinrakkauteni on hävettävän suuri, minkäs sille mahtaa?
Taitaa musta tulla hullu kissanainen isona.
Itkin sitten kissojen perään tuossa päivällä hetken ja taas kyyneleet pyörähti silmäkulmiin kun tätä ajattelen.

No mutta jatketaan.

Toinen asia, mitä aloin ajatella oikein urakalla, on ystävät. Vaikka kuinka kaverit on väittänyt tässä vastaan, tämä on myös yksi top 5 pelkolistallani; mitä jos mä olen ihan ulkona kaikesta kun tulen takaisin? Tai siis totta kai olen, vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, en mä sitä itke. Mutta mitä jos mä en enää pääse mukaan kavereiden juttuihin? Muutenkin tuntuu että käyn ihmisten hermoille vähän väliä ja niin, niin onkos tässä nyt hyvä hetki pistää lopullisesti välit poikki? Okei, ehkä jos nämä ihmiset haluavat jäädyttää suhteensa muhun, ehkei ne sitten olleet oikeita ystäviä. Muttei se silti tuntuisi kivalta.
Musta tuntuu nyt siltä, että lähtöpäivänä piiloudun sängyn alle, en lähde. Pelottaa. Itkettää. Pelottaa lisää. Ja sitten vähän itkettää.

Lähtöönhän on nyt alle kolme viikkoa ja hyi kauhia. En pysty edes ajattelemaan kuinka lähellä se lähtö jo on. Kesän piti olla pitkä ja mulla piti olla paljon aikaa nähdä kaikki ja tehdä kaikki. Miten musta tuntuu, etten ole vielä mitään tehnyt ja mitään en enää kerkeä? Apua! Voisko joku ottaa osan mun tehtävistä ja tehdä ne mun puolesta? Muun muassa sitten nämä lentomatkat voisi joku muu hoitaa, itse tykkäisin vaan olla siellä niinkos tups! Paniikki kasvaa päiväpäivältä ja kohta ei enää henki kulje. Kai mä silti tästä selviän..
Jos joku voisi kertoa mulle, miten tätä paniikkia voisi helpottaa, neuvot ovat tervetulleita!

Vietelkäähän mukava viikonloppu ystäväiset!